POHDINTOJA JOIHIN EN KOSKAAN SAA VASTAUSTA

Onko sinulla joskus se tunne, että haluaisit hypätä junaan tai autoon ja matkustaa vaan jonnekin kauas ilman että mikään estää sinua?

Minulle tulee tällainen tunne aina silloin tällöin, tai oikeastaan aika useinkin. Ja kun oikein muistelen, niin useimmiten se iskee kevättalvella. Miksi se tulee juuri tähän aikaan, sitä en oikein tiedä. Ehkä se johtuu siitä, että tuntuu kuin kesään olisi vielä ikuisuus, eikä oikein tiedä onko nyt talvi vai jotain muuta.

Ehkä se johtuu siitä, että saarella asuessa tuntee itsensä aina jollain lailla kahlituksi, kun ei pääse vapaasti ilman aikatauluja täältä lähtemään.

Tai ehkä se johtuu siitä, että jonkinlainen juurettomuus saa aina kaipaamaan sinne missä ei ole. Yhteensä yli kaksikymmentä vuotta täällä asuneena en vieläkään miellä tätä paikkaa kotipaikakseni, vaan aina tunnen jollain lailla olevani vaan "kylässä". 

Ehkä vika on vaan omassa suhtautumisessani. Osaan kyllä antaa arvoa kauniille luonnolle ja rauhalliselle ympäristölle, mutta samaan aikaan kaipaan hiukan vilkkaampaa kaupunkielämää ja sitä että jotain tapahtuu. Eri asia on sitten se, menisikö noihin tapahtumiin useinkaan mukaan, mutta vain se tieto siitä, että mahdollisuuksia on, tuntuisi niin hyvältä.

Ehkä tämänhetkinen tunnetila johtuu ainakin osaltaan siitä, että minulle jää liian paljon aikaa pohdiskella tällaista. Mietin usein sitäkin, miten elämä olisi mennyt jos emme koskaan olisi muuttaneet kotipaikkakunnaltamme. Ja toisaalta sitten tunnustan, että tämä muutto on avartanut ajatuksiani melkoisesti ja on ollut kuitenkin hyväksi. Mutta miinuksena on sitten tämä tunne "välitilassa" elämisestä.

Tällaisissa mietteissä tänään. Hiukan samanlaista pohdintaa helmikuisista tunnelmista Tiialla omassa blogissaan TÄÄLLÄ.


(kuva: StockSnap.io)