MULLA ON PUHUVA KAMERA

Jos kamerani osaisi puhua, niin ihan tavallisena aamupäivänä, ihan tavallisella kaupunkikierroksella se olisi käskenyt minua pysähtymään tässä kadunkulmassa.

Sen sijaan, että olisin vain vilkuillut sivuilleni varmistaakseni ettei autoja tule, se olisi kehottanut minua katselemaan taivaalle. Kuinka hieno, tummanpuhuvan sininen taivas onkaan tänään. Ennustaneekohan lumisadetta?

Katulamppujen palaminen ehkä liittyy sähkölaitoksen valojen toiminnan tarkkailuun, mutta kamerani huomasi, että yhdessä taivaan tummuuden kanssa nuo hennon keltaiset valot muodostavat viehättävän kokonaisuuden.

Kun vielä maa on lumesta valkoinen, niin kamera kehottaa näppäämään kuvan.

Satamassa vallitsi uinuva tunnelma. Muutamia veneitä ja laivoja oli laiturissa. Yhtään ihmistä ei näkynyt. Ei  kiinnostavaa kuvattavaa.

Silloin kamera kehottaa minua  katselemaan tarkemmin. Näetkö viehättävän yksityiskohdan tuossa vanhassa kalastusaluksessa? Auriga Mariehamn siinä lukee. Maali on jo rapissut pois nimikyltistä, mutta se on niin kaunis, että mieleni tekee irroittaa se laivan kyljestä ja viedä kotiin.
Tyydyn kuitenkin vain kuvaamaan sen tällä puhuvalla kamerallani.

Kulku jatkuu pitkin rantaa. Vastapäisellä rannalla näen taas nuo kaikki ihanat talot, joita aina tästä ohi kulkiessani ihailen. Saisipa asua tuollaisella paikalla.

Mutta yhtä usein kuin ihailen noita taloja ja maisemaa niiden ympärillä, niin mieleeni tulee ajatus siitä, että sieltä päin katsottuna ei näköala välttämättä ole yhtä kaunis kuin täältä päin.
Noista taloista näkee satamaan ja sen vieressä usein hiukan huonokuntoisempiakin laivoja, jotka eivät ehkä aina ole niin kauniita.

No tosin sieltä näkyy iltaisin valaistu Pommern ja isot Ruotsinlaivat.

Koska en vielä ole tullut sokeaksi tälle näkymälle, vaikka usein sitä katsonkin, otan kuvan ennenkuin kamera ehtii inahtaakaan.

Eteenpäin lumista katua. Onpa katoilla lunta ja taivas on ihanan sinivalkoinen.

Nyt ehkä saisi taas kerran komean kuvan Pommernista.

Kamera alkaa taas levottoman liikehdinnän.

- Etkö huomaa noita häkkyröitä kattojen yllä?
- Huomaan, mitä niistä?
- Voisitko joskus kuvata tuon vanhan purjealuksen hiukan
  eri kulmasta? Eihän sen aina  tarvitse kokonaan
  näkyä.

No, ei kylläkään. Otetaan nyt sitten kuva pelkistä mastoista kun kamera kerran niin käskee.

Tässä kohtaa kamerani on ihan hiljaa. Se ei taida huomata maisemassa mitään ihmeellistä.

Mutta minä päätän ihan itse, että tästä näkymästä haluan kuvan.

Meri on melkein peilityyni ja huurteiset poijut kelluvat rauhallisina vedessä. Äsken paistanut aurinko häipyi pilvien taakse ja tunnelma muuttui hetkessä melkeinpä taianomaiseksi.

Vaikka kamera sanoisi vastalauseen, niin nyt otan kuvan!

Loppumatkan kuljen omia polkujani. Kameran piilotin laukkuun. Siellä se on ihan hiljaa ja saan rauhassa katsella ympärilleni vaikka vaaleanpunaisten lasien läpi!


IHANAA LAUANTAITA SINULLE LUKIJANI!